Pitää ehkä vähän keventää päivää Julian raskaiden - joskin tärkeiden - alkoholinturvottamien ajatusten jälkeen.
Olin tuossa äsken salilla. Kun kiedoin lenkkareita jalkaani ennen treeniä, olin vielä onnellisen tietämätön että joutuisin kuuntelemaan tämän lisääntymisbiisin kaksi kertaa. Kiitos NRJ 17.15-18.30! Viimeksi soi tämä oksettava ja raivostuttava skeida (,jota voisit Julia muuten ehdottaa Black Eyed Peasin tilalle bilebiisiksi?)
No niin, asiaan: pukuhuoneeseen ponkesi tutustumiskäynnille mummo – kiinnostavaa, seniori salilla! Hattarapäällä oli The Mummoasenne ja olennaiset, kiperät kysymykset. Kun salin henkilökuntaan kuuluna ponnaripää kertoili reippaana infrapunasaunasta ja tilavista kaapeista, mummo keskeyttää pamautti happamana: ”Täällä tarttee sitten varmaan ottaa kaikki omat sampoot ja saippuat mukaan?” Salineito vastasi: ”Ei, itse asiassa ne on kaikki talon puolesta, ei tarvitse mitään ottaa.” Mummo intti ehdottoman veemäisellä äänellä venyttäen: ”No niin niin, mutta entäs sitten, jos tarttee jotain omia erityistuotteita?” Niin niin. Mitäs siihen sitten sanot. Mummot vetävät aina oloasunsa takataskusta erityistarpeen, jota ei olla huomioitu vaikka olisi mitä tarjolla. Tsaijai.
Anna-mummo on ottanut postauksessaan tärkän ilmiön esiin. Juhliminen ilman syämen kutsumusta - se on saatanallista. Julia-mummon Erasmusajat ovat nyt jatkuneet kahdeksatta viikkoa, ja tahdonvastainen juhliminen on tullut tutuksi.
Kun kodissa ei ole mukavaa sänkyä, lihapullia, televisiota saati toimivaa internettiä, valkoisten seinien tuijottelu ei huvita ja punaviinin juominen ei tunnu kotoisalta vaan pikemminkin surulliselta yksin - on lähdettävä viettämään Erasmustimeä.
Menet sinne kauppaan, ostat sen 2 euron litran sangriamehutölkin neljännen kerran saman viikon aikana. Suunnistat juhliin sillä perusteella, mistä kuuluu jäätävin We No Speak Americano -renkutus (ja piru vie, silti kaikki puhuu täällä sitä americanoa).
Annat ne poskipusut niille samoille ihmisille, joiden kanssa olit juuri lounaalla ja avaat sen sangrian. Koska paikalla on aina muutama sosiaaliavustuksella elävä italialainen (joilla kuitenkin on aina kalleimmat vaatteet ja AUTO erasmusvaihdossa), sangria on pian tyhjä - mutta ei hätää, humaltua voi myös 60 sentin Kriekin avulla (kuin joisi jälkiruokaa).
Kun ilta alkaa olla lopuillaan, kaikki samat biisit on laulettu sing along songina yhdessä ja kippistelty À TA SANTE!!! À VOTRE SANTE!! alkaa soida yksi karseimmista lauluista, nimittäin Black Eyed Peasin:
Joka kerta herää kysymys, miksei tää biisi soi illan alussa, vaan AINA lopussa? Siksikö että nukkumaan meneminen humalassa on merkki siitä, että tonight is gonna be a good good night? Ja miksi MAZEL TOV? Niin monta kysymystä.
Mikäli kotiin ei mennä, otetaan suunta paikallisiin CERCLEIHIN, (vähän sama meininki kuin suomen osakunnissa - mutta huomattavasti villimpi), joissa kaljaa saa 50 sentillä. Joka kerta kun tuoppi on juotu, se kuuluu viskata olan yli lattialle. Tästä syystä cercleihin ei oteta juhlavaatteita vaan wellington bootsit, paskasimmat verkkarit ja rupusin huppari, mitä erasmusparan rinkasta löytyy. Cercleissä nähtyä: oksennuksessa tanssiminen, oksentaminen seinään, tupakan tumppaaminen toisen takkiin, silmitöntä kähmintää, poliiseja jne. Ja näitä cerclejä on täällä Louvain-la-Neuvessa kaikkialla. Mikäli joku sattuu "haastamaan sinut" ja huutamaan "TROIS DEUX UNE ZEEEE-EERO!" oluttuoppi (joka tosin on vain 0.33l) pitää juoda yhdellä huikalla niin, että mukin yläosa puristetaan nokkamukiksi, jolloin kaikki on pakko juoda - ja jällleen heittää tuoppi olan yli. Toinen vaihtoehto, mikäli olutta juodaan pulloista, on kopauttaa toisen pullon suuosaa omalla pullolla, jolloin toisen olut kuohuu yli, jollei hän juo sitä.
Cerclejen ominaishaju - paskan löyhkä. Näiden mestojen vessoissa ei harrasteta yhdenillan juttuja - paitsi jos ollaan niin humalassa että yhdenillanjutun harrastaminen ei onnistu.
Ja vielä sananen cerclejen SISÄPIIRIIN pääsemisestä. Tähän minulla ei ole minkäänlaista halua ryhtyä, mutta muutama erasmusparka on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Kun johonkin cercleen (ainejärjestön ja osakunnan sekoitus) pääsee sisään, saa typerän hatun, jossa on paljon pinssejä (huomattavasti nörtimmän näköinen vaihtoehto kuin haalarit, je pense). Muuta iloa siitä ei varmaankaan ole? Mutta mitä on tehtävä, jotta pääsisi? Läpäistävä koe.
Kokeet kestävät ensimmäiset opiskelukuukaudet. Tiivistettynä: vanhat cercleläiset nöyryyttävät uusia tulokkailla kaikilla semi-laillisilla keinoilla, mitä keksivät aina kun mahdollista. Kadulla nähtyä: ihmisiä syömässä koiranruokaa, raakoja kananmunia, ruokaöljyä, ELÄVÄ KALA. (Tästä syystä täällä on aina aamuisin oksennusta kaduilla.) Viime viikolla täällä erasmuslaistyttönen joi liikaa, kaatui ja sai aivotärähdyksen, muuttui hulluksi, vietiin sairaalaan, sai tikkejä ja joutui maksamaan hoitokuluja 300 euroa (vakuutus ei korvaa kun humalatila on tarpeeksi kova). Viereisessä kaupungissä eräissä kastajaisissa (Baptisme - kokeen nimi), tyttö ja poika käärittiin maton sisään ja laitetiin vierimään mäkeä alas. Tyyppien päät kolahti kiveen, molempien niskat murtui ja ne löydettiin kuolleina matosta.
Nojoo. Tässä nyt vähän inhorealismia siitä, milloin juhliminen ei ole enää kivaa. Ja syy siihen, miksi MEIKÄMANDOLIINO on etsinyt itselleen juhlimisseuraa myös ERASMUSTIMEN ulkopuolelta.
Anna-mummo on vähän huolissaan. On lauantai-ilta. Tukka on sekaisin, päällä on oloasu, seurana kaveri ja kissa. Tilanne olisi aika ok, jos kello olisi 02:00 ja oltaisiin juuri palattu universumin siisteimmistä bileistä, mutta ei, kello ei ole edes seitsemää. Molempina tämän viikonlopun iltoina koti, kynttilät, punaviini, lihapullat, jutustelu ja niin edelleen on houkutellut enemmän kuin juhlinta ja riekkuminen. Eilen olisi ollut huippumeininkiä ja tänäänkin hipat, joita olen odotellut koko syksyn ja valinnut asun jo syyskuussa.
Onko syynä syksyn väsähdys, aika äärimmilleen viety työtaakka (eläkepäiviä odotellessa), liian hyvät uutuuslevyt soittimessa vai - wait for it - mummoutuminen ja kotiloituminen.
Mummouden yksi hienoista iloista on mielivaltainen hoirseminen tuiki tuntemattomille ihmisille. Ja tätä eivät tee pelkästään mummot, vaan myös papat. Tapahtui taannoin belgialaisessa opiskelijaruokalassa (kyllä, mummot ja papat ovat vallanneet Louvain-la-Neuven opiskelijaruokalat):
Istuin tyytyväisenä perunamuusin äärellä, kun noin 90-vuotias setä kääntyi puoleeni ja alkoi kaivella housujaan. Vähän pelotti, mutta vanha nahkakukkarohan sieltä tuli ja kukkaron sisältä hämmentävä vanha paperi. Siinä oli sedän kuva ja todiste siitä, että hän on taistellut toisessa maailmansodassa Belgian merivoimissa. Kiitos tästä tiedosta, hyvä setä. Tämän jälkeen setä yritti horista vielä (ranskaksi, bien sûr) jotain sotamuistoistaan, mutta mongerrus + belgian ranska takasivat sen, etten ymmärtänyt sanaakaan sedän sepustuksista. Hymyä sedällä kyllä riitti ja hän kikatteli kuin pieni tyttö koko keskustelun ajan.
Saattaa olla, että pian tämä mummo alkaa myös horista satunnaisille ihmisille kahviloissa ja junissa, suomeksi, luonnollisesti.
Anna-mummoa mietityttää tänään ilmiö, jossa suositut bloggaajat ilmoittelevat päivystävänsä esimerkiksi festarilla ja ”tule nykäisemään hihasta jos näet minua”. Ymmärrän sen, että tosielämästä vieraantuneet lukijat ehkä haluavat sanoa ”moi” seuraamalleen ja ihailemalleen tyypille, mutta mitä bloggaaja sanoo lukijoilleen? Mitä ihmeen puhuttavaa kahdella täysin ventovieraalla voi olla? Lukija tietää täysin bloggaajan elämästä hämmentävän paljon (ja voi täydentää mielikuvituksellaan loput), mutta bloggaaja ei lukijastaan mitään, paitsi ehkä muikkumaestro-tyyppisen nimimerkin.
Miksi bloggaaja haluaisi tavata lukijansa ja oikein lietsoa lukijoitaan tulemaan seuraansa siviilissä? Saadakseen plöräyksen suitsutusta ja palvontaa? Entä jos lukijalta on luvassa kritiikkiä ja kiusallisia kysymyksiä, kuuluuko niihinkin vastata? Koska mummot ovat rohkeita testaajia, he harrastavat puolestanne tätä tutkivaa zzzurnalismia tänä viikonloppuna! Stay tuned ja naamatutut bloggaajat – varokaa, tuntemattomilla salaseuraaja-mummoilla on teille pari kiperää kysymystä. Näillä puheilla mummolifen bloggaajat päivystävät huomenna Flow’n Tastebuddies-pisteellä kello 19.20-19.30. Kysymykset pyydetään lähettämään etukäteen. Hihasta ei saa nykiä, mutta olutlahjoituksia otetaan vastaan.
Mummot ovat lähdössä Flow-festivaalille paheksumaan. No tietenkin hipstereitä, mutta mitä kaikkea heissä? Mummot kyllä pitävät mummolaseista - totta kai! Mutta kaikki hipsterilasit eivät ole ok, esimerkiksi nämä.
Sen sijaan mummot rakastavat hipsterikampauksia, sillä niille voi nauraa aidosti.
Mummo ei ymmärrä ironiaa, joten viikset on viikset ja hiukset on hiukset, ilman mitään määritteitä.
Pyrimme myös bongaamaan 10 eri hipsteri-ilmiötä. Erityisesti minua kiinnostaa tavata hipsterihoro (ja tämä voi todellakin olla myös miespuolinen), joka oikeasti haluaisi lorttoilla samanlaisissa vaatteissa kuin BB-kaksokko Henna ja Antti. Uskon, että näen myös ns HIPSTERIVAKOJA runsaasti. Kun housut ovat jumalattoman kireällä ja t-paita yltää minne yltää, vakoilua on varmasti luvassa.
Hipsterien välinen rakkaus on ristiriitaisella tavalla kiahtovaa. Kaksi SÖPÖSÖPÖLÄIShipsteriä pussailemassa? Hyi vittu! on ensimmäinen ajatus, joka mielikuvasta herää. Mutta sitten mummo muistaa, että hispteritkin ovat vain ihmisiä, ja ihmisillä on oikeus NUOLLA MISSÄ HUVITTAA. "Hipster love is usually so hot it burns you twice.." joten tauteja on varmasti myös tarjolla flowssa, poimikoon koriin ken halajaa.
Hipsteripyörät. Niitä tullaan näkemään taatusti. Luultavasti festifaalialueella saakka, sillä rakasta fiksipyörää tuskin uskaltaa jättää chavien armoille pyöräparkkiin. Olen itsekin saanut osakseni fiksipyörien ilot, sillä fiksipyöräystäväni ovat raijanneet vierailuillaan pyöränsä eteiseeni asti, sillä sisäpiha on liian riskialtis ja rahvas paikka niiden säilytykseen.
Hipsteripoliiseja, hipsteri-ilmiöistä pahimpia, mummojen ei tarvitse erikseen bongailla, sillä ne löydämme omasta syämestämme.
Helteiset terveiset! Tämä kuumuus on ottanut Anna-mummon aivon päälle sen verran napakasti, että vaihdevuosifiilis on tullut tutuksi. Tuuletinta on metsästetty sekä Helsingistä että Turusta. Molemmista kaupungeista sai maan johtavasta kermapersetavaratalosta tuttua haistavaippa-palvelua. (Saan sanoa noin, koska olen ollut samassa lafkassa itsekin töissä joskus entisessä elämässäni.) Ehkä Mummolifessä voitaisiin tehdä myös käytösarvioita ja mysteeripalvelutasonparjausta? Mallorcalta tuliaisena tuotu viuhka tuli erittäin tarpeeseen. Kiitos vaan isomummolle! Kävimme terveellisellä aamiaisella Hakaniemen torilla. Toiset tilasivat puuroa, toisille tuli kaksi nakkia. Kumpikohan oli hei parempaa? Elämänlaatu parani nakin mitan verran.
"Jos kuolema (vittu) on yhtä vittumaista kuin tämä elämä, niin meikäläistä alkaa vituttaa niin pahasti, ettei suostukaan arkkuun, vaan panelee jonnekin vittuun kittaamaan vitusti kaljaa."
Suositellaan: Aamuyö tuomiokirkolla. Kuten kaikki tietävät, mummot ovat varsinaisia aamuvirkkuja. Kaffet on keitetty ja tukka paplareilla ennen kuin hesari kolahtaa postiluukusta. Joskus sitä nuorempikin neitonen on hereillä kello puoli kuusi – esimerkiksi olemalla menemättä nukkumaan. Yöllisen petankkiturnauksen jälkeen oli pakahduttavan juhlavaa istua tuomiokirkon rappusilla hiljaa ja tuijottaa tyhjää senaatintoria. Oh! Mielessäni taustalla soi tämä biisi. Aurinko tuli esiin ja alkoi lämmittää kasvoja, mukavaa. Seurueemme tuijotti tyhjää aukiota ja mietiskeli hiljaa ja puhui vähän. Äkkiä katsekenttäämme osui kohti Katajanokkaa kipittävää pinkkitukkainen tyttö. Sitä melkein hämmentyi, kun näki jonkun tuntemattoman ihmisen. Olimme jo tottuneet kaupungin olevan autio. Sitä tuli melkein ärtyisäksi, että joku hoippui varoittamatta meidän täydelliseen kesähetkeemme. Tuntui omituisesti siltä, kuin näkisi pinkkitukkaisen ihmisen ensimmäisen kerran. Mummomaisen ennakkoluuloinen asenne nosti päätään. Perkeleen nuoriso!
Nyt kielenhuoltaja-mummon on sanottava sananen eräästä verbistä, jota nykyään niin usein kaltoinkohdellaan.
"Mä omistan kolme siskoa ja yhden veljen." "Omistan hauskan harrastuksen." "Eilen huomasin, että omistan hassun tavan, nimittäin.."
Pardon moi, mutta OMISTA ei ole sama kuin MINULLA ON. Joten hyvä nykyajanturmeltunutnuoriso, älä yritä omistaa kaikkea. Riittää, kun välillä vain katsoo ja kätkee syämeen, kuten Neitsyt Maria ja Nuuskamuikkunen tekivät.
Mummo on puhunut.
Toistakaa perässä: "Nuuskamuikkusella ON kiva body."
Tästä torstaista lähtien pyrimme kertomaan viikon uutiskatsauksen nopeasti teille, hyvät lukijat. Katsaus koskee tietenkin the all time mummo magazinea, Seiskaa.
Viikon 23 numero kertoi järkyttävän uutisen. Ilkka Kanerva on lähetellyt Facebook-viestejä! Uutiskynnys on ylitetty, kun Suomesta on löydetty 62-vuotias, alkavan kaljuuntumisen merkkejä osoittava mies, joka kykenee käyttämään sosiaalista meediaa. Viestejä oli kuulemma lähetelty KYMMENITTÄIN.
Viesteissään Ike paljastaa olevansa Turun paras matkaopas. Tsot, tsot. Taas politiikko valehtelee. Turun paras matkaopas ei todellakaan ole herra Metsäheinä, vaan ehdottomasti Julia-mummo. Ehdotankin, että mikäli ketään rakkaista lukijoista kiinnostaa, turvaudutte minuun silloin, kun kaipaatte tietoa Turun meno- tai tulomestoista. Toivoisin myös, että Severi korjaisi seuraavassa numerossa tämän väärinkäsityksen.
Sori hiljaiselo. Mummolla oli hetken aikaa elämää verkon ulkopuolella. Olen tässä lähipäivinä miettinyt hyviä tapoja ihan erityisen paljon. Listasin tähän top 3 hyvien tapojen puutteet, jotka minua ärsyttävät aivan äärettömästi. Sovittaisiinko, että kaikki noudatetaan näitä, niin Anna-mummon elämä olisi hitusen helpompaa – ja ehkä sinunkin?
1)Älä syö suu auki. Älä varsinkaan naurahda äänekkäästi hörähtäen, kun suussa on jotain, koska pian se on naamallani. Illallisen helppo tyylivinkki: pyyhi suusi ruoasta ja rasvasta, ennen kuin hörppäiset lasista. (Nipoa, tiedän. Jos tämä jo ärsyttää en suosittele lukemaan eteenpäin)
2)Anna naisen mennä ensin ovesta. Vanhanaikaista, mutta olen varma, että kukaan naishenkilö ei pahastu tästä huomionosoituksesta Alepassa, työpaikalla tai treffeillä.
3)Älä jätä tekstiviestillä, post-it-lapulla, isännöimissäsi/emännöimissäsi kotibileissä, ruotsinlaivan hytissä (kun kaveri nukkuu yläsängyssä), Facebookissa, romanttisen kävelyn jälkeen ystävänpäivänä tai kesämökillä (josta ei ole kyytiä kotiin). Nämä kaikki on testattu ja todettu huonoiksi sekä yllättäjänä että yllätettynä.
Nykymummon eräs tärkeimmistä työvälineistä on keskari. Minä näytä keskisormea keskimäärin kerran päivässä - riippuen, olenko pyörällä vai kävellen liikkeellä. Se, kenelle keskaria näytän, ei katso ikää tai sukupuolta. Riittää, kun joku autoilija törttöilee.
Esim. eilen talutin pyörääni Töölössä (mummojen luvattu maa) suojatien yli. Amisauto tuli siihen jumpuuttamaan paskamusaansa ja laittoi töötin pohjaan. Pakko oli sitten pysähtyä ja kääntyä, nostaa keskari hitaasti ylös ja vasta sitten jatkaa matkaa (tästä on muodostunut bravuuri mulle). Helsinkiläisautoilijat kun sattuvat olemaan pahempia kuin TULIMEREN LÄPI KÄVELEMINEN HELVETISSÄ.
Joskus tietenkin keskarin näyttäminen on vahingollista - niin henkisesti kuin fyysisesti. Muutaman kömmähdyksen jälkeen olen päättänyt, etten näytä keskaria enää esim työpaikan parkkipaikalla. Ja jos jonain päivänä mut löydetään tienpenkasta mukiloituna, voitte ajatella, että
Nyt on pahat paikat. Missasin eilisen Salkkarijakson! Ei nyt, juuri kun sarja jää kesätauolle. Luin äsken Iltalehdestä, että Ismo saattoi kuolla siinä! Mä oon niin monta vuotta odottanut Ismon kuolemaa. Esim silloin, kun ismo pelasi kaikki rahansa ja asuntonsa ja alentui lopulta varastamaan torimyyjältä porkkanoita (laittoi niin kourittain taskuunsa) ja päätyi murheellisena keikkumaan sillan kaiteelle, mä vaan jännitin kotisohvalla ismon puolesta: Hyppää hyvä mies, hyppää! Mutta ei, sillä kerralla Ismo ei hypännyt.
En muuten ole tämän toiveeni kanssa yksin, sillä tuossa vikassa jaksossa joku nimenomaan yritti ajaa Ismon päältä moottorikelkalla, jonka jälkeen Ismo "jäi elottomana jäälle makaamaan".
On kohtalon ironiaa, jos Ismo nyt vihdoin saadaan pois päiviltä ja mä en ole sitä näkemässä.
Joku varasti Ismon vaatteet sillä aikaa, kun Ismo kävi taloyhtiössä saunomassa.
Toden totta. Salkkarit on mulle vaan aika tärkeä juttu. (niin kuin monelle muullekin mummoutuneelle)
Terveisiä Pietarista! Siellä hallitaan kiinnostuksen herättävä pakkaussuunnittelu. Maistuisiko makea vauvanpää vai olisiko nuori herrasmies enemmän makuusi?
Tämä on ollut herkkujentäyteinen viikonloppu. Perjantaina käväisin perinteisissä valmistujaisissa, joissa tarjottiin perinteisiä herkkuja - sienipasteijoita, poroa ja lohta sekä cocktailtikkuja (sain bongattua sellaisen, jossa oli kaksi palaa makkaraa ja paprika - jes) sekä kermakakkua ja lusikkaleipiä. Eilisissä tupaantuliaisissa sen sijaan tarjottiin herkkuja maailmalta: kuskusia, sweetchilimarinoituja kasviksia ja rapuja, hummusta ja jugoslavialaista nokkospiirakkaa. Bongasin myös tällaisen perinteisemmän herkun, jonka joku nokkela oli tuonut tuparilahjaksi. Kuinka siistiä siivous onkaan, kun on välineet kohdillaan!
Kun Julia edusti eilen nuorison parissa Taikin kevätnäytöksessä, minä haahuilin kymmenen vuotta vanhempien patujen seurassa eräissä kinkereissä. (Kiitos viehkoille blogin seuraajille, jotka tulitte moikkaamaan!) Juhlat järjestettiin mitä ihanimmassa tilassa eli Yrjönkadun uimahallissa. Ja ei, juhlissa ei oltu alasti, vaikka ne järjestettiin naku-uimalassa. Kolme ihmistä on jo kysynyt tätä – millaisissa bileissä te kuvittelette minun käyvän?
Yrjönkadun superkaunis ja tunnelmallinen uimahalli on tullut tutuksi viikottaiselta aamu-uintireissulta seuralaiseni kanssa. Perinne on vähintään yhtä paljon terapiaa kuin kuntoilua. Aloitimme uimisen vuosia sitten. Olin silloin aika allapäin ja elämäni oli suurten mullistusten kourissa. Seuralaiseni ehdotti silloin tomerasti, että aletaan käydä yrtsillä aamuisin. On syy herätä ja altaassa kauhoessa saa samalla itkeä, kun on muutenkin jo naama märkänä. Flight of the Conchordsin Jemainen sanoin: ”I’m not crying, it’s just been raining on my face.” Tärkeämpi oivallus oli päästä mummeleiden seuraan. Kun lilluu mummokeitossa (eli altaassa) tai istuu löylyissä kaikenkokoisten ja -näköisten ja kuulee ja näkee ja kuvittelee kaikenlaisia elämäntarinoita, tuntuvat omat murheet aika pieniltä. Tai ainakin sellaisilta, joista selviää.
Nyt oma elämä on radallaan ja tasapainossa, eikä altaaseen putoile suolaisia kyyneleitä – paitsi ehkä hikipisaroita. Tavasta en kuitenkaan luovu. Kun kippistin eilen tyylikkäiden ja viileiden designereiden keskellä diskovaloissa, minä skoolasin mummoille.
Eilen tein jotain epämummomaista, ja koston salamat jylläsivät saman tien ylläni. Lähdin korskeuden tielle ja laitoin korkokengät sekä rimpsuhameen, kun kävin Taikin Näytös10:ssä. Vettä satoi, oli kylmä ja ratikassakin oli kaksi haisevaa juoppoa, jotka yrittivät kouria, kun kerran minarissa olin (minihame on selvä kutsu juopolle: "Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua.")
En edes usko, että pyrkimystäni näyttää muodikkaalta muotinäytöksessä arvostettiin, koska näin mummona on pakko sanoa, että osa niistä taikkilaisista näytti juopommalta kuin minä pahimmissa krapulan koureissa. Ja uskon että ne tekivät sen ihan tahallaan ilman daruden häivääkään.
Eilen kävin mummomaisesti konsertissa Kulttuuritalolla. Selvin päin. Istumapaikoilla. Kuuntelemassa miestä ja pianoa. Ylläni oli kätevä taiteltava takki, jonka saattoi sujauttaa kassiin, ettei tarvinnut odotella narikkajonossa.
Rufus Wainwright on ehdottomasti yksi aikamme pakahduttavimmista esiintyjistä. Rufus on vanha sielu. En ole kykeneväinen tekemään keikka-arviota, koska keskittyisin liikaa tunteeseen enkä tekniseen puoleen. Täysin puolueellinen mielipiteeni on: haluan Rufusin lemmikikseni. Kyseessä on koskettava, hauska, suloinen ja upea tulkitsija. Konsertin ensimmäisen näytöksen aikana Rufus oli pyytänyt yleisöä olemaan taputtamatta lainkaan. Mies esitti kappaleita uudelta, synkältä ja surumieliseltä levyltään pukeutuneena mustaan puuhkakauluksiseen laahukseen ja taustalla nähtiin videotaidetta.
Väliajan jälkeen lavalle saapui vapautuneen oloinen ja reipas artisti. Yleisö sai nauttia Rufusin höpsöstä huumorista ja jutustelusta hittien välissä. Suosikkejani Foolish Lovea ja April Foolsia ei tällä kertaa kuultu, toisin kuin viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta kokoelma oli hyvin tasapainoinen herkkiksiä ja riehakkaampia ralleja, jotka toimivat hienosti pianosovituksena.
Toinen blogimme kirjoittaja tuhahti Rufusista: ”Ai onkse se, jolla on se kappale, joka soi ihan kaikkialla (cover-versio Leonard Cohenin Hallelujahista)” Suosittelen tutustumaan muuhun, Rufusin itse kirjoittamaan matskuun. Kaikki, joilla on joskus ollut särkynyt sydän, surua, epätietoisuutta, ongelmia tai onnea perhesuhteissa tai olo siitä, ettei kuulu joukkoon jos mihinkään, löytää kappaleista samastumista ja lohtua. Eilisen keikan jälkeen ajattelin suositella Rufusta myös äidilleni, joka on innostunut eläkepäivillään opettelemaan soittamaan pianoa.
Keikan jälkeen oli kevyt olo kävellä kesän tuoksussa kohti kotia. Ja kuinka nopeasti sitä pääsikään kotiin, kun oli kätevä ja mummomainen taittotakki mukana! Pitänee ottaa tavaksi ottaa Tavastian keikoillekin mukaan. Siellä kun fiiliksen pilaa loputon jonottaminen keikan jälkeen, joka saattaa kestää kevyesti 45 minuuttia. Ja mummo jos joku kaipaa kauneusunensa.
Mummoutta pohtiessani olen ymmärtänyt, että yksi, mikä mummoilla on ylitse muiden, on kuolemanläheisyys. Elämä on jo niin pitkällä, että sillä, mitä tekee, ei ole enää niin väliä. Mummoilla on mahdollisuus olla välittämättä. Asioita ei välttämättä voi enää kauheasti parantaa tai muokata, ei voi tulla suosituksi tai edetä urallaan. Ja tämä antaa suunnattoman vapauden, voi tehdä mitä lystää!
Mummot ei aina välitä, miltä näytetään (esim lilapermanenttihiusmummot) tai miten puhutaan (annan oivallus höperöydestä yhdestettynä viisauteen). Tämä on uskomaton voimavara mukavuudentavoittelussa, ja vasta mummot keksii sen.
Julia tiivisti aloituksessaa hyvin mummoilun ytimen. Mummolife ei ole kiinni iästä. Mummoilu on sitä että saa ja uskaltaa olla olla mukavuudenhaluinen ja oma itsensä – myös muiden asioiden kustannuksella. Saa puhua viisaita ja höperöitä samassa lauseessa. Kiinnostaako mummoilumme ja bloggaamisemme muita kuin meitä ja mitä tästä kaikesta tulee? Koska mummoilu loppuu ja seisooko siellä kiitos vai tuskaa? Se on loppujen lopuksi toisarvoista. Välittäisikö mummo? Kun elo on vähän tuskaisen vakavaa, hankalaa ja hipsteriä, on hyvä miettiä What would mummo do? Useimmiten oikea ratkaisu ongelmaan on se, mikä tekee elämästä mukavampaa.
Mitä on mummoilu? Mielestäni mummoilu on mukavuuden tavoittelua, satunnaista muodin kelkasta putoamista ja tietynlaista raihnaisuutta. Toki mummoja on monia. On Eira-mummo, joka käy välillä Ekbergiltä hakemassa bebé-leivoksen ja puhuu helsingin ja ruotsin sekoitusta ("mä tykkään et.. mä bruukkaan käydä promenaadilla.."). On tanta som trängs -mummo, joka tönii kaupan jonossa nuorempiaan ja istahtaa ratikassa viattoman ihmisen syliin, jos häne ei erehdyksessä ymmärrä antaa paikkaansa. On homing-mummo, jonka pullat, leivokset ja muussit maistuvat toki hyviltä, mutta niissä on vivahde 80-lukua. Homing-mummo ei myöskään ajele viiksiään ylähuulelta.
Mummous on elämänasenne. Se on jotain hyvää ja kaunista, joka tekee arkipäivästä kauniin.
ottaa rennosti, puhua viisaita ja höperöitä samassa lauseessa, herätä aikaisin, yllättävä kukista ja muista viheriäisistä kiinnostuminen, olla katsomatta True Bloodia koska se tulee niin myöhään, mukavuudenhaluisuus, nalkuttaminen, mennen haikailu, leivokset ja maukkaan kaffen arvostaminen, vahvat silmälasit ja käytännöllinen kampaus, käveleskely, nukkumaan meneminen ennen keskiyötä (myös New Yorkissa), ergonomiset mummokengät ja kiristämättömät vaatteet, nokoset, tunteitaherättävä musiikki, hyvän ruoan arvostaminen, valittaa että klubilla musiikki soi liian lujalla ja sanoa että ”kyllä mä muistan, kun täällä ennen maksoi kalja kympin, siis markkaa!”
