Pitää ehkä vähän keventää päivää Julian raskaiden - joskin tärkeiden - alkoholinturvottamien ajatusten jälkeen.
Olin tuossa äsken salilla. Kun kiedoin lenkkareita jalkaani ennen treeniä, olin vielä onnellisen tietämätön että joutuisin kuuntelemaan tämän lisääntymisbiisin kaksi kertaa. Kiitos NRJ 17.15-18.30! Viimeksi soi tämä oksettava ja raivostuttava skeida (,jota voisit Julia muuten ehdottaa Black Eyed Peasin tilalle bilebiisiksi?)
No niin, asiaan: pukuhuoneeseen ponkesi tutustumiskäynnille mummo – kiinnostavaa, seniori salilla! Hattarapäällä oli The Mummoasenne ja olennaiset, kiperät kysymykset. Kun salin henkilökuntaan kuuluna ponnaripää kertoili reippaana infrapunasaunasta ja tilavista kaapeista, mummo keskeyttää pamautti happamana: ”Täällä tarttee sitten varmaan ottaa kaikki omat sampoot ja saippuat mukaan?” Salineito vastasi: ”Ei, itse asiassa ne on kaikki talon puolesta, ei tarvitse mitään ottaa.” Mummo intti ehdottoman veemäisellä äänellä venyttäen: ”No niin niin, mutta entäs sitten, jos tarttee jotain omia erityistuotteita?” Niin niin. Mitäs siihen sitten sanot. Mummot vetävät aina oloasunsa takataskusta erityistarpeen, jota ei olla huomioitu vaikka olisi mitä tarjolla. Tsaijai.
Anna-mummo on ottanut postauksessaan tärkän ilmiön esiin. Juhliminen ilman syämen kutsumusta - se on saatanallista. Julia-mummon Erasmusajat ovat nyt jatkuneet kahdeksatta viikkoa, ja tahdonvastainen juhliminen on tullut tutuksi.
Kun kodissa ei ole mukavaa sänkyä, lihapullia, televisiota saati toimivaa internettiä, valkoisten seinien tuijottelu ei huvita ja punaviinin juominen ei tunnu kotoisalta vaan pikemminkin surulliselta yksin - on lähdettävä viettämään Erasmustimeä.
Menet sinne kauppaan, ostat sen 2 euron litran sangriamehutölkin neljännen kerran saman viikon aikana. Suunnistat juhliin sillä perusteella, mistä kuuluu jäätävin We No Speak Americano -renkutus (ja piru vie, silti kaikki puhuu täällä sitä americanoa).
Annat ne poskipusut niille samoille ihmisille, joiden kanssa olit juuri lounaalla ja avaat sen sangrian. Koska paikalla on aina muutama sosiaaliavustuksella elävä italialainen (joilla kuitenkin on aina kalleimmat vaatteet ja AUTO erasmusvaihdossa), sangria on pian tyhjä - mutta ei hätää, humaltua voi myös 60 sentin Kriekin avulla (kuin joisi jälkiruokaa).
Kun ilta alkaa olla lopuillaan, kaikki samat biisit on laulettu sing along songina yhdessä ja kippistelty À TA SANTE!!! À VOTRE SANTE!! alkaa soida yksi karseimmista lauluista, nimittäin Black Eyed Peasin:
Joka kerta herää kysymys, miksei tää biisi soi illan alussa, vaan AINA lopussa? Siksikö että nukkumaan meneminen humalassa on merkki siitä, että tonight is gonna be a good good night? Ja miksi MAZEL TOV? Niin monta kysymystä.
Mikäli kotiin ei mennä, otetaan suunta paikallisiin CERCLEIHIN, (vähän sama meininki kuin suomen osakunnissa - mutta huomattavasti villimpi), joissa kaljaa saa 50 sentillä. Joka kerta kun tuoppi on juotu, se kuuluu viskata olan yli lattialle. Tästä syystä cercleihin ei oteta juhlavaatteita vaan wellington bootsit, paskasimmat verkkarit ja rupusin huppari, mitä erasmusparan rinkasta löytyy. Cercleissä nähtyä: oksennuksessa tanssiminen, oksentaminen seinään, tupakan tumppaaminen toisen takkiin, silmitöntä kähmintää, poliiseja jne. Ja näitä cerclejä on täällä Louvain-la-Neuvessa kaikkialla. Mikäli joku sattuu "haastamaan sinut" ja huutamaan "TROIS DEUX UNE ZEEEE-EERO!" oluttuoppi (joka tosin on vain 0.33l) pitää juoda yhdellä huikalla niin, että mukin yläosa puristetaan nokkamukiksi, jolloin kaikki on pakko juoda - ja jällleen heittää tuoppi olan yli. Toinen vaihtoehto, mikäli olutta juodaan pulloista, on kopauttaa toisen pullon suuosaa omalla pullolla, jolloin toisen olut kuohuu yli, jollei hän juo sitä.
Cerclejen ominaishaju - paskan löyhkä. Näiden mestojen vessoissa ei harrasteta yhdenillan juttuja - paitsi jos ollaan niin humalassa että yhdenillanjutun harrastaminen ei onnistu.
Ja vielä sananen cerclejen SISÄPIIRIIN pääsemisestä. Tähän minulla ei ole minkäänlaista halua ryhtyä, mutta muutama erasmusparka on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Kun johonkin cercleen (ainejärjestön ja osakunnan sekoitus) pääsee sisään, saa typerän hatun, jossa on paljon pinssejä (huomattavasti nörtimmän näköinen vaihtoehto kuin haalarit, je pense). Muuta iloa siitä ei varmaankaan ole? Mutta mitä on tehtävä, jotta pääsisi? Läpäistävä koe.
Kokeet kestävät ensimmäiset opiskelukuukaudet. Tiivistettynä: vanhat cercleläiset nöyryyttävät uusia tulokkailla kaikilla semi-laillisilla keinoilla, mitä keksivät aina kun mahdollista. Kadulla nähtyä: ihmisiä syömässä koiranruokaa, raakoja kananmunia, ruokaöljyä, ELÄVÄ KALA. (Tästä syystä täällä on aina aamuisin oksennusta kaduilla.) Viime viikolla täällä erasmuslaistyttönen joi liikaa, kaatui ja sai aivotärähdyksen, muuttui hulluksi, vietiin sairaalaan, sai tikkejä ja joutui maksamaan hoitokuluja 300 euroa (vakuutus ei korvaa kun humalatila on tarpeeksi kova). Viereisessä kaupungissä eräissä kastajaisissa (Baptisme - kokeen nimi), tyttö ja poika käärittiin maton sisään ja laitetiin vierimään mäkeä alas. Tyyppien päät kolahti kiveen, molempien niskat murtui ja ne löydettiin kuolleina matosta.
Nojoo. Tässä nyt vähän inhorealismia siitä, milloin juhliminen ei ole enää kivaa. Ja syy siihen, miksi MEIKÄMANDOLIINO on etsinyt itselleen juhlimisseuraa myös ERASMUSTIMEN ulkopuolelta.
Anna-mummo on vähän huolissaan. On lauantai-ilta. Tukka on sekaisin, päällä on oloasu, seurana kaveri ja kissa. Tilanne olisi aika ok, jos kello olisi 02:00 ja oltaisiin juuri palattu universumin siisteimmistä bileistä, mutta ei, kello ei ole edes seitsemää. Molempina tämän viikonlopun iltoina koti, kynttilät, punaviini, lihapullat, jutustelu ja niin edelleen on houkutellut enemmän kuin juhlinta ja riekkuminen. Eilen olisi ollut huippumeininkiä ja tänäänkin hipat, joita olen odotellut koko syksyn ja valinnut asun jo syyskuussa.
Onko syynä syksyn väsähdys, aika äärimmilleen viety työtaakka (eläkepäiviä odotellessa), liian hyvät uutuuslevyt soittimessa vai - wait for it - mummoutuminen ja kotiloituminen.
Suositellaan: Aamuyö tuomiokirkolla. Kuten kaikki tietävät, mummot ovat varsinaisia aamuvirkkuja. Kaffet on keitetty ja tukka paplareilla ennen kuin hesari kolahtaa postiluukusta. Joskus sitä nuorempikin neitonen on hereillä kello puoli kuusi – esimerkiksi olemalla menemättä nukkumaan. Yöllisen petankkiturnauksen jälkeen oli pakahduttavan juhlavaa istua tuomiokirkon rappusilla hiljaa ja tuijottaa tyhjää senaatintoria. Oh! Mielessäni taustalla soi tämä biisi. Aurinko tuli esiin ja alkoi lämmittää kasvoja, mukavaa. Seurueemme tuijotti tyhjää aukiota ja mietiskeli hiljaa ja puhui vähän. Äkkiä katsekenttäämme osui kohti Katajanokkaa kipittävää pinkkitukkainen tyttö. Sitä melkein hämmentyi, kun näki jonkun tuntemattoman ihmisen. Olimme jo tottuneet kaupungin olevan autio. Sitä tuli melkein ärtyisäksi, että joku hoippui varoittamatta meidän täydelliseen kesähetkeemme. Tuntui omituisesti siltä, kuin näkisi pinkkitukkaisen ihmisen ensimmäisen kerran. Mummomaisen ennakkoluuloinen asenne nosti päätään. Perkeleen nuoriso!
Eilen kävin mummomaisesti konsertissa Kulttuuritalolla. Selvin päin. Istumapaikoilla. Kuuntelemassa miestä ja pianoa. Ylläni oli kätevä taiteltava takki, jonka saattoi sujauttaa kassiin, ettei tarvinnut odotella narikkajonossa.
Rufus Wainwright on ehdottomasti yksi aikamme pakahduttavimmista esiintyjistä. Rufus on vanha sielu. En ole kykeneväinen tekemään keikka-arviota, koska keskittyisin liikaa tunteeseen enkä tekniseen puoleen. Täysin puolueellinen mielipiteeni on: haluan Rufusin lemmikikseni. Kyseessä on koskettava, hauska, suloinen ja upea tulkitsija. Konsertin ensimmäisen näytöksen aikana Rufus oli pyytänyt yleisöä olemaan taputtamatta lainkaan. Mies esitti kappaleita uudelta, synkältä ja surumieliseltä levyltään pukeutuneena mustaan puuhkakauluksiseen laahukseen ja taustalla nähtiin videotaidetta.
Väliajan jälkeen lavalle saapui vapautuneen oloinen ja reipas artisti. Yleisö sai nauttia Rufusin höpsöstä huumorista ja jutustelusta hittien välissä. Suosikkejani Foolish Lovea ja April Foolsia ei tällä kertaa kuultu, toisin kuin viimeksi kaksi vuotta sitten, mutta kokoelma oli hyvin tasapainoinen herkkiksiä ja riehakkaampia ralleja, jotka toimivat hienosti pianosovituksena.
Toinen blogimme kirjoittaja tuhahti Rufusista: ”Ai onkse se, jolla on se kappale, joka soi ihan kaikkialla (cover-versio Leonard Cohenin Hallelujahista)” Suosittelen tutustumaan muuhun, Rufusin itse kirjoittamaan matskuun. Kaikki, joilla on joskus ollut särkynyt sydän, surua, epätietoisuutta, ongelmia tai onnea perhesuhteissa tai olo siitä, ettei kuulu joukkoon jos mihinkään, löytää kappaleista samastumista ja lohtua. Eilisen keikan jälkeen ajattelin suositella Rufusta myös äidilleni, joka on innostunut eläkepäivillään opettelemaan soittamaan pianoa.
Keikan jälkeen oli kevyt olo kävellä kesän tuoksussa kohti kotia. Ja kuinka nopeasti sitä pääsikään kotiin, kun oli kätevä ja mummomainen taittotakki mukana! Pitänee ottaa tavaksi ottaa Tavastian keikoillekin mukaan. Siellä kun fiiliksen pilaa loputon jonottaminen keikan jälkeen, joka saattaa kestää kevyesti 45 minuuttia. Ja mummo jos joku kaipaa kauneusunensa.
ottaa rennosti, puhua viisaita ja höperöitä samassa lauseessa, herätä aikaisin, yllättävä kukista ja muista viheriäisistä kiinnostuminen, olla katsomatta True Bloodia koska se tulee niin myöhään, mukavuudenhaluisuus, nalkuttaminen, mennen haikailu, leivokset ja maukkaan kaffen arvostaminen, vahvat silmälasit ja käytännöllinen kampaus, käveleskely, nukkumaan meneminen ennen keskiyötä (myös New Yorkissa), ergonomiset mummokengät ja kiristämättömät vaatteet, nokoset, tunteitaherättävä musiikki, hyvän ruoan arvostaminen, valittaa että klubilla musiikki soi liian lujalla ja sanoa että ”kyllä mä muistan, kun täällä ennen maksoi kalja kympin, siis markkaa!”
